Kunnollisen keskustelun kuolema: mitätöi, hyökkää ja harhauta

Vaikka Sauli Niinistö muuta väitti, vastakkainasettelun aika ei ole ohi. Suomen keskusteluilmapiiristä on muun maailman tavoin tullut kovin ehdoton ja tulehtunut.

Tilanne on absurdi: halutaan keskustelua, jota kellään ei ole pienintäkään halua ymmärtää. Kaikki ovat toistensa kurkussa ja some täynnä hetkessä nollasta sataan kiihtyvää kiukkua, jolla käydään niin tuttujen kuin tuntemattomien kimppuun järeimmät aseet tanassa. Viimeistään kolmannessa kommentissa takerrutaan lillukanvarsiin, viedään keskustelu epäoleellisuuksiin ja mitätöidään asia anekdooteilla.

#metoo on tästä hyvä esimerkki. Vuosisataista ongelmaa vähäteltiin kaikilla mahdollisilla argumenteilla: #metoo ei ole tarpeellinen, koska se on feministilesbojen maailmanlaajuinen salaliitto heteromiesten kuohimiseksi ja känninen nainen on joskus kähminyt miestä pikkujouluissa. Sitten liike antoi vielä aseet vastustajien käsiin äärimmäisyyksiin menneillä ylilyönneillä.

Kaiken herkkähipiäisyyden ja tahallisen väärinymmärryksen keskellä en itsekään uskalla enää ottaa kantaa juuri mihinkään. En koske pitkällä tikullakaan esimerkiksi maahanmuutto-, ruokavalio- tai seksuaalivähemmistökeskusteluihin. Termien ovo-lakto-vege-keto, LGBTQ, muunsukupuolisuus, toksinen maskuliinisuus, intersektionaalinen feminismi tai muiden voimasanojen oikein käyttäminen on aivan liian vaikeaa, ja todennäköisesti tulee tyrmätyksi niidenkin puolelta, joita haluaisi puolustaa.

Hiljattain palkittu journalisti Jarno Liski tiivisti kaiken tämän yhteen kysymykseen: ”Onko se sodanjulistus, jos jotain sanotaan?”

Olen hyväuskoinen ihminen, jolle oikeassa olemisen vimma tuntuu vieraalle. Se johtunee siitä, että olen ehtinyt oppia yhtä sun toista muistakin ihmisistä.

Pienviljelijäsuvun kersan lomat kuluivat maaseudulla, jossa olen huhkinut viikkotolkulla naapuriviljelijöiden paaleja pinoten. Tunnen maanviljelijöiden arkea edelleen sen verran, etten osaa närkästellä ylisuurista maataloustuista, vaikka ne minun rahoillani kustannetaankin.

Vaikka asunkin niin kaupungin ytimessä kuin ihminen voi, ymmärrän että muuallakin asuu ihmisiä, omista hyvistä syistään. Jatkuva torailu, missä kenenkin pitäisi asua, millä välineellä kulkea ja mitä palveluja saada, on aika hedelmättömäksi polarisoitunutta – toisessa päässä kasviksia popsiva Krunikan ratikkaeliitti ja toisessa päässä lihalle perso perussuomijantteri.

Olen ollut pölyssä ja pakkasessa kärvistelevä raksaduunari. Työttömyyttä on kokeiltu omiksi tarpeiksi. Olen herrastellut esimieshommissa kiiltävissä lasitaloissa. Työväen retkeilypäivieni aikana imin itseeni työntekijäaatetta, ja paras diplomatian perus- ja jatkokurssi oli olla pääluottamusmiehenä yrityksessä, jolla menee kehnosti. Arvostan pysyviä työsuhteita ja kaikkien oikeutta turvallisuuteen, mutta yrittäjänä olen valinnut itselleni vapauden ja omavastuun – vaikka vaihtaisinkin niistä päivistä pois ehkä muutaman taloudellisesti epävarmimman.

Näillä reissuilla olen ottanut muutamia asioita elämänohjepakkiin: Tule vastaan. Yritä edes ymmärtää. Nuku yön yli. Kunnioita ihmisarvoa. Suhteuta isot ja pienet asiat. Luota dataan, ymmärrä myös mutua. Jos voi tökkiä sormella, älä lyö nyrkillä. Live and let live.

Kaikkien ei tarvitse olla sydänystäviä, mutta jos edes pikkuisen siedettäisiin.

Kirjoittaja on viestintäyrittäjä, joka perusti vaimonsa kanssa KSR:n alaisuudessa toimivan Arvosanan rahaston. Sen tarkoitus on tukea hankkeita, projekteja, ihmisiä ja pyrkimyksiä, jotka puolustavat moniarvoisuutta ja suvaitsevaisuutta sekä sananvapautta ja laadukasta journalismia. Rahasto on avoin kaikille lahjoittajille, jotka haluavat edistää samanlaisia asioita.
www.sivistysrahasto.fi 
facebook.com/ArvosananRahasto